Aloitimme mieheni kanssa Karhunpesään liittyvän valokuvausprojektin jo puolitoista vuotta sitten. Otavan Johanna Oris, Anna Väänänen ja Lotta Sonninen tekivät kuvista oheisen upean videon, joka sai ensi-iltansa Karhunpesän julkkareissa torstaina.

Kuvasimme pääosin Luhangassa mökkisaarella. Siellä on eräs autioksi jäänyt talo, joka toimi vaihtuvien vuodenaikojen ohella kuvien näyttämönä. Kuvaavaa on, että 1800-luvun lopussa rakennuksessa toimi majatalo ja vielä 1900-luvun alussa posti. Nyt talo on tyhjillään, tiet ruohottuvat ja luonto on valtaamassa saarta takaisin itselleen. Maaseudun tyhjenemisen seurauksena talolla on paljon kohtalotovereita ympäri Suomen. Kesävieraiden värikäs postilaatikkorivistö muistuttaa silti yhä siitä, että kesäisin saari on mökkiläisten paratiisi. Kuvasimme myös Luhangan vanhassa puukirkossa, kangasmetsässä ja Päijänteen saarissa. Puulan Väisälänsaarelta löytyi puolestaan kuvauksiin sopiva suo.

Kuvausprojekti auttoi kirjoitustyössäkin. Kun seisoin paljasjaloin kallioisella luodolla Päijänteellä, saatoin aistia miltä Olgasta on tuntunut tämän tajutessa, että ainoa pakotie on metsä.

Kuvasimme myös Pietarissa, josta Aleksandra joutuu pakenemaan lapsena vallankumouksen tieltä.

Löysimme neuvostoajan talojättien keskeltä pienen, hylätyn puiston, jonne johti nariseva rautaportti. Istuin rapistuneen suihkulähteen reunalla ja yritin kuvitella, miltä paikalla oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä näyttänyt. Tuulisella Mars-kentällä seistessäni pohdin, mitä Voitto mietti kun hän saapui sinne muiden punapakolaisten joukossa tietäen, että ei voisi enää palata kotiin pienen tyttärensä ja poikansa luo.

1970-luvun häämekossa hehkuvan vihreää peltomaisemaa katsoessani oli puolestaan helppo tavoittaa se hauras toiveikkuus, kun huomaa ensimmäisten leskenlehtien nousseen ojanpientareelle ja tuntee olevansa jonkin uuden alussa. Jokainen kirjani naisista koki sellaisen hetken ainakin kerran.