Antti Ritvasen Miten muistat minut -esikoisromaani (Otava) on kirja, jota ei voi kuin ihailla. Se on niin kovatasoinen teos, että sellaista voisi pitää jo kirjailijan uran huipentumana.
Romaani on kertomus pojasta ja kirjailijaäidistä, jolle perhe-elämä on yksinkertaisesti liikaa. Äiti reissaa maailmalla, ryyppää, douppaa, hengaa rokkitähtirakastettunsa kanssa ja kirjoittaa maanisesti, mutta pojan ja äidin napanuora ei katkea. Samalla heidän oidipaalinen siteensä kantaa sisällään tuhon potentiaa. Silloinkin kun äiti ja poika ovat erossa, he tulevat toistensa uniin.
Romaanin tarina oidipaalisine virityksineen on psykologisesti syväluotaava ja taitavasti rakennettu. Yhtä aikaa se sisällyttää itseensä länsimaisen tarinankerrontaperinteen myyttejä ja Kreikan taruja.
Eikä siinä vielä kaikki. Ritvanen onnistuu vieläpä leikittelemään eri tarinankerronnan tasoilla. Tällä tavalla romaani tuo näkyväksi eräänlaisen tarinan tyrannian. Ihmisen kokemus asettuu aina tarinasapluunaan, jo siksi että tapamme hahmottaa maailma on lineaarinen.
Kirjailijaäiti pelkää vainoharhaisina kausinaan jopa että se mitä hän kirjoittaa käy toteen, että hän kirjoittaa maailmaa jonkinlaisessa jumalan positiossa. Tunne siitä, että maailmaa alkaa yhtäkkiä toimia tekstin mukaan, on monelle kirjoittajalle ohimenevästi tuttu. Tajusin kerran vanhoja novellejani lukiessani, että olin tavallaan kirjoittanut oman kohtaloni paperille jo parikymppisenä eräässä tarinassa. En tietenkään ajattele, että teksti muutti elämäni, mutta eräällä tavalla ihminen tietää tai aistii enemmän kuin mitä tietoiseen mieleen mahtuu. Alitajunta on kuin vikuroiva hevonen, joka haluaa välttämättä riepoa ihmistä milloin mihinkin suuntaan. Sen oikkujen armoilla Ritvasen romaanin päähenkilökin heittelehtii.
Kaiken takana kummittelee perimmäinen hylätyksi tulemisen kokemus, tyhjyys, jota ihminen yrittää milloin milläkin täyttää.
Ritvanen kuvaa romaanissaan herkullisesti myös 90-luvun Helsinkiä, sitä samaa jossa itsekin vietin nuoruuteni. Shadow-klubin muovisia tuoppeja, savua ja kotikutoisesti kitaroita rämpyttäviä underground-tähtiä. Romaaniin ripotellut yksityiskohdat kuten Lepakon vanhat (eli yli parikymppiset) punkkarit, väljähtänyt valkoviini, ravintola Pampamin portaat, Imaamin keinutuolin tahmea tungos, Lostarin jatkot ja markan setelit nostavat jo unohtuneita muistoja mieleen. Sukupolven yhteiseen muistiin on painunut myös Kurt Cobainin kuolema ja Helsingin yön portsareiden tylyys.
Ritvanen kutoo tarinaan myös ison joukon oikeita muusikoita, kirjailijoita, näyttelijöitä ja elokuva-alan ihmisiä. Ne tuovat tarinalle ikään kuin dokumentaarisen sävyn.
Ritvasen esikoisromaani on vuoden tapaus. Kypsä, hauska, monitasoinen ja oivaltava. Nykyään kustantajat eivät mielellään julkaise paksuja kirjoja (sillä niitä on esimerkiksi kallista käännättää). Onneksi Ritvasen esikoinen on kuitenkin niin paksu, siitä nimittäin riitti oikein annosteltuna luettavaa pitkäksi aikaa. Odotin joka päivä iltaa, että pääsen taas sen kimppuun.
Alati tuotteistuvassa maailmassa joutuu kynäilijän ominaisuudessa yhä useammin miettimään, mitä järkeä kirjojen kirjoittamisessa ylipäätään on. Ritvasen esikoinen palauttaa kuitenkin uskon siihen, että kirjoittamisella on väliä. Lukija kiittää!
Versioita 