Neljäs romaanini Suruttomat (Otava) tuli viime viikolla painosta. Romaani kertoo taidemaalari Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmi Vartiaisesta ja pariskunnan tyttäristä Evasta ja Tajusta. Päivitän Facebookin ja Instagramin kirjailijasivuilleni romaaniin liittyviä kuvia ja linkkejä kevään mittaan.
Antti Ritvasen Miten muistat minut -esikoisromaani (Otava) on kirja, jota ei voi kuin ihailla. Se on niin kovatasoinen teos, että sellaista voisi pitää jo kirjailijan uran huipentumana.
Romaani on kertomus pojasta ja kirjailijaäidistä, jolle perhe-elämä on yksinkertaisesti liikaa. Äiti reissaa maailmalla, ryyppää, douppaa, hengaa rokkitähtirakastettunsa kanssa ja kirjoittaa maanisesti, mutta pojan ja äidin napanuora ei katkea. Samalla heidän oidipaalinen siteensä kantaa sisällään tuhon potentiaa. Silloinkin kun äiti ja poika ovat erossa, he tulevat toistensa uniin.
Romaanin tarina oidipaalisine virityksineen on psykologisesti syväluotaava ja taitavasti rakennettu. Yhtä aikaa se sisällyttää itseensä länsimaisen tarinankerrontaperinteen myyttejä ja Kreikan taruja.
Eikä siinä vielä kaikki. Ritvanen onnistuu vieläpä leikittelemään eri tarinankerronnan tasoilla. Tällä tavalla romaani tuo näkyväksi eräänlaisen tarinan tyrannian. Ihmisen kokemus asettuu aina tarinasapluunaan, jo siksi että tapamme hahmottaa maailma on lineaarinen.
Kirjailijaäiti pelkää vainoharhaisina kausinaan jopa että se mitä hän kirjoittaa käy toteen, että hän kirjoittaa maailmaa jonkinlaisessa jumalan positiossa. Tunne siitä, että maailmaa alkaa yhtäkkiä toimia tekstin mukaan, on monelle kirjoittajalle ohimenevästi tuttu. Tajusin kerran vanhoja novellejani lukiessani, että olin tavallaan kirjoittanut oman kohtaloni paperille jo parikymppisenä eräässä tarinassa. En tietenkään ajattele, että teksti muutti elämäni, mutta eräällä tavalla ihminen tietää tai aistii enemmän kuin mitä tietoiseen mieleen mahtuu. Alitajunta on kuin vikuroiva hevonen, joka haluaa välttämättä riepoa ihmistä milloin mihinkin suuntaan. Sen oikkujen armoilla Ritvasen romaanin päähenkilökin heittelehtii.
Kaiken takana kummittelee perimmäinen hylätyksi tulemisen kokemus, tyhjyys, jota ihminen yrittää milloin milläkin täyttää.
Ritvanen kuvaa romaanissaan herkullisesti myös 90-luvun Helsinkiä, sitä samaa jossa itsekin vietin nuoruuteni. Shadow-klubin muovisia tuoppeja, savua ja kotikutoisesti kitaroita rämpyttäviä underground-tähtiä. Romaaniin ripotellut yksityiskohdat kuten Lepakon vanhat (eli yli parikymppiset) punkkarit, väljähtänyt valkoviini, ravintola Pampamin portaat, Imaamin keinutuolin tahmea tungos, Lostarin jatkot ja markan setelit nostavat jo unohtuneita muistoja mieleen. Sukupolven yhteiseen muistiin on painunut myös Kurt Cobainin kuolema ja Helsingin yön portsareiden tylyys.
Ritvanen kutoo tarinaan myös ison joukon oikeita muusikoita, kirjailijoita, näyttelijöitä ja elokuva-alan ihmisiä. Ne tuovat tarinalle ikään kuin dokumentaarisen sävyn.
Ritvasen esikoisromaani on vuoden tapaus. Kypsä, hauska, monitasoinen ja oivaltava. Nykyään kustantajat eivät mielellään julkaise paksuja kirjoja (sillä niitä on esimerkiksi kallista käännättää). Onneksi Ritvasen esikoinen on kuitenkin niin paksu, siitä nimittäin riitti oikein annosteltuna luettavaa pitkäksi aikaa. Odotin joka päivä iltaa, että pääsen taas sen kimppuun.
Alati tuotteistuvassa maailmassa joutuu kynäilijän ominaisuudessa yhä useammin miettimään, mitä järkeä kirjojen kirjoittamisessa ylipäätään on. Ritvasen esikoinen palauttaa kuitenkin uskon siihen, että kirjoittamisella on väliä. Lukija kiittää!
Darragh McKeonin romaani Kaikki pysyväinen haihtuu pois ( Atena, 2016. Eng. All That is Solid Melts Into Air) on saanut nimensä Marxin Kommunistisesta manifestista.Venäläisessä lastenlaulussa helikopterista laskeutuu taikuri, joka jakaa lapsille jäätelöä. Neuvostoliiton viime hetkillä helikopterit saavat toisen merkityksen. Ukrainalaispoika Artjomille ensimmäiset ydinonnettomuuden merkit ovat lehmien vertavuotavat korvat. Sitten tulevat helikopterit, joista maahan leijailee värikkäitä papereita. Niissä ihmisiä käsketään jättämään viipymättä kotinsa ja siirtymään evakuointibusseihin. Myöhemmin Punaiselle torille laskeutuu pienkoneella länsinuorukainen taskussaan kaksikymmentäsivuinen suunnitelma kylmän sodan lopettamiseksi.
Artjomin isä haluaisi ottaa evakkomatkalle mukaan oven, jolla hänen äitinsä on kannettu vainajana ulos talosta. Isä päätyy sotilaiden kynsiin ja joutuu kylän muiden miesten kanssa raivaamaan ydinsäteilyn punaiseksi polttamaa metsää. Muu perhe kuljetetaan Minskiin, jossa heidät eristetään vartioidulle leirille. Edes sukulaiset eivät suostu tapaamaan evakkoja sillä heitä pelätään kuin spitaalisia.
Tšernobyliin lähetetään moskovalainen kirurgi Grigori. Totuus ydinonnettomuuden tuhoista paljastuu hänelle pian, mutta KGB estää tiedon levittämisen. Ydinonnettomuus salataan kansalta loppuun asti. Sairaaloissa on kuitenkin osastoja, joille edes hoitajat eivät enää suostu menemään. Ydinsäteilyn vammauttamat potilaat saavat kuolla niillä yksin sisäelimiään ulos yskien ja oksentaen. Grigori alkaa hoitaa onnettomuuden uhreja ja leikata säteilyn takia epämuodostuneina syntyviä lapsia.
McKeon on sanonut haastattelussa, että ydinsäteily on kirjailijalle kauheudessaan kiehtova aihe, sillä se on näkymätöntä ja hajutonta. Silti se muuttaa pysyvästi ja kohtalokkaasti olemassaolon materiaalista ydintä, atomeja.
”Ilmassa kiitää hiukkasia Artjomin näkemän, haistaman ja kuuleman takana. Lumihiutaleet kätkevät tähtimuotonsa. Maan alla eläimet käpertyvät odottamaan talven päättymistä sydän hitaan rytmikkäästi sykkien. Isä on täällä, hän on tanssiva varjo, sulautuneena osaksi ympäröivää elämää. Isä on kaiken tämän elämän joka solussa niin kuin säteily, sijoiltaan suistuneet atomit, oli isän elävissä soluissa hänet muuttaen.”
Kirurgin ex-vaimo Maria on puolestaan saanut potkut toimittajan töistään liian suorasanaisen kirjoittelunsa takia. Hän on nyt töissä tehtaassa, joka syöksee sisuksistaan auton joka 20 sekunti. Tehdas on romaanissa myös yhteisön vertauskuva. Yksilön tehtävänä on ponnistella tehdastyöntekijän tavoin osana järjestelmää, jolle hän on myös alisteinen:
”Ensimmäisenä aamuna sen jälkeen, kun oli hyväksynyt toistontäyteisen tulevaisuutensa, Maria hämmästeli miten paljon lohtua hän sai väkijoukosta, yhteisestä päämäärän tunteesta ja siitä, miten jokainen yksilö kamppaili selviytyäkseen kollektiivisesta elämästään.”
Järjestelmä ei kuitenkaan ole romaanissa yksilöistä irrallinen voima, vaan se koostuu nimenomaan yksilöistä. Yksilöt hyväksikäyttävät ja pahoinpitelevät toisiaan järjestelmän nimissä. Lopulta yksilö on järjestelmä.
Kaiken yllä leijuu vielä uhkaava hiljaisuus, joka leimasi Neuvostoliittoa. Muutoksesta puhutaan silti jo kuiskaten.
Neuvostoliiton hajottua alkaa raivokas kamppailu sen jäämistöstä:
”Kaikki saivat vapautensa ja käyttivät sitä töniäkseen muut pois tieltä, jotta saisivat maasta minkä tahansa palasen itselleen. Huijasivat toisiaan niin paljon kuin mahdollista niin nopeasti kuin mahdollista.”
McKeonin kieli on kaunista ja terävää kuin lasinsirpale, suomentaja Ulla Lempinen on tehnyt erittäin hyvää työtä. Romaani on poikkeuksellisen hieno sekä temaattisesti että kerronnallisesti. Tšernobylin ydinonnettomuuteen liittyy vieläkin paljon sellaista mistä ei tiedetä eikä puhuta. McKeonin romaani tuo tapahtumat lähelle lukijaa yksilöiden tarinoiden ja näkökulman kautta.
Kaikki pysyväinen haihtuu pois on myös eksistentialistiselle tasolle nouseva romaani ihmisen yrityksestä löytää jotakin pysyvää.
Lopulta puut valtaavat Pripjatin autiokaupungin kadut ja pihat, juuret murtautuvat seinien läpi.
Ps. Pahoittelen, että suomentaja Ulla Lempisen nimi jäi pois tekstin ensimmäisestä versiosta. Nyt se on päivitetty tekstiin.
Pariisin oopperan lattiariritilä.
Olen aina pitänyt matkustamisesta, mutta viime vuosina olen matkustellut myös kirjoittaakseni. Kirjoittaminen vaatii usein ajallista ja paikallista etäisyyttä. Matkustamista ja kirjoittamista yhdistää myös aidon, alkuperäisen kokemuksen etsiminen.
Olen etsinyt Pietarissa tuntikausia Rasputinin lasipurkkiin säilöttyä penistä (Ei löytynyt. Ohjeet johtivat yksityiselle urologian klinkalle, jonka vakava, valkoiseen lääkärintakkin pukeutunut keski-ikäinen vastaaottovirkailija hätisteli meitä ja muutamaa muuta paikalle samalla asialla saapunutta turistia lähtemään matkoihimme) ja kurkotellut kameran kanssa Sevillassa vangitakseni pääsiäskulkueen kännykkäkameraani. Nuorena päädyin lopulta Real de Catorcen autiomaahan sitä aitoa Meksikoa etsiessäni. En ollut silloinkaan ainoa. Läheisessä vanhassa hopeakaupungissa notkui paljon kaltaisiani selkäreppumatkaajia.
Appelsiinipuu kirkon vieressä. Tarifa, Espanja.
Turismin paradoksina on se, että turisti etsii aina sitä autenttista kokemusta ja olemisen tapaa. Jos sen sitten löytää, huomaa monen muunkin sen jo löytäneen. Nykyajan ihmisen pitäisi olla koko ajan yksilöllinen, mutta tehdä se samalla tavalla kuin kaikki muutkin.
Turismi ja aidon kokemuksen etsiminen ovat liittyneet yhteen alusta asti. Marie-Sofie Lundström kirjoittaa Edelfeltin Espanjan matkaa käsittelevässä Muistoja Espanjasta -artikkelissaan, että matkakuvaus on aina tarkoitettu jonkun luettavaksi. Kertomus on eräänlainen siirtymäriitti, jossa matkustaja on velvollinen kertomaan, mitä hänen matkallaan tapahtui. ”Tämä myös osaltaan lisää matkan melkein sakraalia sisältöä, se on elämä elämässä, mikroelämä, joka usein koetaan todellisempana kuin elämä itse,” Lundström kirjoittaa.
Nykyturistin matkakertomuksena toimivat somepäivitykset ja -kuvavirta. Tuhat kännykkäkameraa kääntyy kirkontornia kohti ja pian kuva lävähtää jo Facebookin uutisvirtaan. Etualla poseeraa tietysti matkailija itse ja hymyilee velmusti selfie-kepin päässä keikkuvalle kameralleen. Matkailija suhtautuu työhönsä kuvien ja kokemusten jakajana hartaudella ja tunnollisuudella, ja raportoi someen myös jokaisen ateriansa ja juomansa.
Yksisarvisen varjo madiridilaisessa baarissa.
Lundstömin mukaan turismi on modernin ajan ilmiö, joka koki erityisen vahvan nousun 1800-luvun loppupuolella. Matkusteluvietti liittyi myös pelkoon, jota aikakauden nopea talouskasvu ja sitä seuranneet teollistuminen ja kaupungistuminen herättivät. Haluttiin palata takaisin kadotettuun paratiisiin, aikaan jota tulevaisuus ei ollut vielä pilannut.
”Moderni 1800-luvun ihminen tarvitsi aitoja ja väärentämättömiä miljöitä, mutta paradoksaalista kyllä hän samalla tuli osalliseksi juuri siitä, mitä yritti paeta, nimittäin moderniteetista.”
Taitelijaturisti kaipasi Baudelairen tapaan pois omasta ajasta, minne tahansa muualle.
Pääsiäiskulkue Sevillassa.
Samalla oltiin valmiit kulkemaan pitkiäkin matkoja kadotetun aidon kokemuksen perässä. 1800-luvulla Espanjaa alettiin pitää paikkana, jossa voisi vielä kokea palan tuota turmeltumatonta aitoutta. Aivan kuten nytkin, matkailija suunnisti matkakohteessaan etukäteen opiskelemansa tiedon varassa ja bongaili sieltä asiaankuuluvia nähtävyyksiä, ”tuttua tuntematonta”. Esimerkiksi Edelfelt vietti Espanjan Andalusiassa joitakin viikkoja keväällä 1881. Hän oli opiskellut Espanjan matkakohteiden top 10 -listan jo etukäteen aikansa suosituimmasta Espanjan matkakertomuksesta, Gautierin Voyage en Espagne -teoksesta. Reissun matkamuistoina maalaamiin töihinsä hän kirjasi uskollisesti myös paikkakunnan, jolta aihe oli peräisin: Granada, Toledo, San Telmo Sevilla… Aiheetkin noudattelivat aikansa Espanjan ikonista turistikuvastoa.
Matkustellessa koti alkaa tuntua yhä enemmän muistojen ja nostalgian kudelmalta. Ihminen on lopulta maailmassakin vaeltelija ja turisti. Suurimman liikahduksen tarinassa ja matkailijan mielessä saavatkin usein aikaan pienet yksityiskohdat. Markkinoiden jälkeen kadun laidalle lojumaan jäävät naisten korkokengät ja henkarit. Seinälle heijastuva yksisarvisen varjo. Katedraalin vieressä kasvava appelsiinipuu. Pyhimysalttarin alta pilkistävät kantajan jalat. Pöytänsä taa nukahtanut hedelmämyyjä. Pariisin oopperatalon ornamenttia muistuttava lattiariritilä. Keskellä pimeää kylää sirittävä alttari, jolle joku on jättänyt muovisen ruusun.
Pöytänsä taa nukahtanut hedelmämyyjä, Dubrovnik, Kroatia.
”Inhimillisyydestä, tietenkin. Koska olet hänen ystävänsä niin kuin sanot. Silloin tähtäät tarkasti, jotta hänen ei tarvitse kärsiä.” Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (Atena) on vaikuttava romaani toisen maailmasodan loppuvaiheista ja 17-vuotiaista ystävyksistä, jotka pakkovärvätään sodan loppuvaiheessa SS-joukkoihin. Rothmann kuvaa sodan kauhuja ja mielipuolisuutta yksilön näkökulmasta, yksityiskohtien kautta. Sodan rumuus korostuu sitä ympäröivää, itseensä käpertynyttä luontoa ja sen hiljaisuutta vasten. Panssarivaunujen mylläämien peltojen ja pommien rikkirepimän kylän ympärillä linnut rakentavat pesiään ja vuodenajat jatkavat kulkuaan.
Slavenka Drakulic on sanonut, että sota on tragedia, joka tapahtuu yksilölle. Sitä on alettu myös kirjallisuudessa ja historiantutkimuksessa käsitellä sellaisena kansallisen kertomuksen sijasta.
Kustannusyhtiö Atenalta ilmestyi viime vuonna suomeksi myös Audrey Mageen Sopimus, joka kuvaa niin ikään toista maailmansotaa tavallisten saksalaisten ja rivisotilaan näkökulmasta. Se kertoo niistä pienistä valinnoista ja valitsematta jättämisistä, jotka lopulta johtavat äärimmäiseen julmuuteen ja pahuuteen. Magee vieraili Suomessa Sopimuksen ilmestyttyä. Sain kunnian haastatella häntä. Magee sanoi romaanistaan jotakuinkin näin:
”Ihmiset haluavat olla osa sisäryhmää. Konfliktitilanteessa suurin osa pitää matalaa profiilia, kun taas osa yrittää kylmästi hyötyä tilanteesta.
Esimerkiksi kiusaamistilanteissa ratkaisevassa roolissa ovat usein ne, jotka vain seuraavat tapahtumia sivusta. He nimittäin mahdollistavat kiusaamisen. Onkin kiinnostavaa, mikä saa osan ihmisistä asettumaan ryhmää vastaan ja puuttumaan tilanteeseen.
Ihmiset, jotka todistavat pahoja tekoja puuttumatta niihin, eivät pidä itseään yleensä syyllisenä tapahtumiin. Mikä saa aikaan vaikenemisemme? Onko se auktoriteetin pelko? Vai pelkäämmekö, että meidät nähdään ongelmanaiheuttajana jos puutumme tilanteeseen? Jos opetat lapsellesi, että vääryyksiin pitää puuttua, opetat hänet samalla ulkopuoliseksi, ja se on vaikea rooli. Voiko järjestelmä rakentua itsenäisesti ajattelevista yksilöistä?”
Kun Karhunpesä-romaanini ilmestyi, kiersimme historioitsija Samu Nyströmin kanssa kirjastoissa puhumassa Suomen sisällissodan jokapäiväisestä hyvyydestä ja pahuudesta.
Kriisiajan jokapäiväisiä hyviä tekoja edustivat esimerkiksi kaupunkilaisten ja naapurusten pienet teot toisten auttamiseksi. Kriisiaika mittaa ihmisen sisäänrakennetun moraalin. Toisista tilaisuus teki varkaan, toisista tappajan ja joistakin pelastajan. Ensin piiloteltiin valkoisia, sitten punaisia. Naapurin piilottelija otti myös henkilökohtaisen riskin.
Toiminnan motiivit eivät usein olleet ideologisia tai poliittisia vaan henkilökohtaisia. Karhunpesän yhtenä näyttämönä toimivassa järvi-Suomessa vallankumouksesta ei olla koskaan kuultukaan. Sisällissodan ulottuessa sinnekin yhteisön pinnanalaiset kaunat nousevat pintaan. Mykkä, vanhalle kalastajalle naitettu Olga yrittää pelastaa rakastettunsa kohtalokkailla seurauksilla.
Traumat syntyvät erityisesti tilanteissa, jossa hyvän vaihtoehdon valitseminen ei ylipäätään ole
mahdollista. Rothmannin Kuolema keväällä -romaanissa toinen kaveruksista pakotetaan mukaan ystävänsä teloitusryhmään. Jälkikäteen hän selittää tekoaan sillä ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta, muuten hän olisi joutunut itse teloitettavaksi.
Karhunpesässä Buin pakolaisleirillä eletään olosuhteissa, joissa on vain huonoja vaihtoehtoja. Voitto päättää yrittää pelastaa pienen Fetu-pojan. Taustamotiivina vaikuttaa se, että Voitto kokee hylänneensä oman poikansa. Buihin päätynyt lääkäri joutuu myös tilanteeseen, jossa on kestämättömän vaikeissa olosuhteissa valittava oman edun ja yhteisön edun väliltä.
Keskeisenä pointtinamme sisällissodan hyvyydestä ja pahuudesta Samun kanssa keskustellessamme oli, että voisiko olla niin, että sukujen sotiin liittyvät traumat olisikin purettava kansallisen kokemuksen sijaan yksilötason kokemuksien kautta?
Sen sijaan, että sisällissotaa ja muita kriisejä lähestytään ”kansallisina traumoina”, niitä voisikin pyrkiä ymmärtämään ja sanallistamaan yksilön tragedioina.
Lopulta myös ihmiskunnan hirmuteot ovat seurausta yksilöiden valinnoista ja valitsematta jättämisistä. Myös vaikeneminen ja puuttumatta jättäminen ovat valintoja.
Versioita 